Kevään kukkia

Sieltähän se kevät näyttäisi tulevan taas. :)

Helmikuussa ostamani kääpiöesikko näyttää viihtyvän parvekkeella. Se on kasvattanut aivan valtavasti lehtimassaansa - ja se mokoma aikoo näemmä kukkia uudelleen! Toki toinen kuikinta on jäämässä ensimmäistä vaatimattomammaksi, mutta väliäkös tuolla. Ainakin sain todistettua niin itselleni kuin maailmallekin, että oikeissa olosuhteissa nämä elävät ja vielä kasvavatkin oikein iloisesti.

Pari viikkoa sitten koululta sai ottaa ilmaiseksi orvokkeja, jotka eivät olleet riittävän kukkivaisia istutuksiin. Nappasin silloin itselleni nämä kaksi kaveria:

Ei "ihan" sellaisia, joista kaupassa maksaisin, mutta kukapa voisi vastustaa ilmaisia kukkia... ;)  Sitä paitsi nämäkin pääsevät mökille asumaan, kunhan kelit tästä vähän vielä lämpenevät, joten eipä niiden ihan vielä tarvitsekaan esitellä parastaan.

Mukava yllätys

Pitäisi varmaan useamminkin jättää kukkien hoito miehen vastuulle... Olin pari yötä poissa kotoa, ja sillä välin oli keittiön senkin päälle ilmestynyt tällainen:

Kuulemma mun orkidea oli niin surkean näköinen, että piti ostaa jo valmiiksi uusi. :D

Ei aina voi onnistua...

No eipä se kämmekän lisäysyritys sitten ihan toiminut...

...mutta mitä ilmeisimmin "alkuperäinen" kaveri sisuuntui tästä ja lähti vielä yrittämään uutta juurta.

Jäljelle jääneistä kukkavanoista toinen lähti kuivumaan ja pari lehteäkin on jo kellastunut (noista juurista ei tarvitse edes puhua...), mutta toivo elää vielä!

Kuukauden kasvi: marraskuunkaktus

Marraskuunkaktus (Schlumbergera truncata) kuuluu lehtikaktusten monenkirjavaan joukkoon. Erilaisia värejä on jalostettu noin tuhat ja yksi, ja luultavasti joka vuodeksi joku keksii taas yhden värisävyn lisää... Marraskuunkaktus täyttää niin kukkakauppojen kuin markettienkin pöydät aina joulun alla, ja varsin usein sitä kutsutaankin virheellisesti joulukaktukseksi. "Aitoa ja alkuperäistä" joulukaktusta ei juurikaan enää näe muualla kuin kasviharrastajien ikkunalaudoilla, mutta itse en anna sen häiritä; nättejä nämäkin ovat ja kukkivat pimeimpään ja synkimpään vuodenaikaan ilman mitään kommervenkkeja.

Itseltäni löytyy kolme eriväristä marraskuunkaktusta, ja ne ovat kukkineet lähes tauotta jo lokakuusta saakka. Luultavasti olisivat kukkineet vieläkin näyttävämmin, jos muistaisin lannoittaakin niitä edes joskus... Marraskuunkaktus tarvitsee kaktukseksi yllättävän paljon vettä ja ravinteita, mutta kohtuus kaikessa; multa saa kuivahtaa kastelujen välillä aika paljonkin, kunhan kastelee viimeistään siinä vaiheessa, kun lehdykät menevät nahistuneiksi ja ryppyisiksi. Kasvupaikan olisi hyvä olla melko valoisa, joskin nämä kaverit selviävät kyllä vähän pimeämmässäkin. Toki kukinta voi tuolloin jäädä varsin vaatimattomaksi.

Monella on tapana pitää marraskuunkaktuksia ulkona pitkälle syksyyn kukinnan parantamiseksi. Mun kaktukset pysyvät sisällä kesät talvet, ja olen ollut ihan tyytyväinen kukintaan niinkin... Kukin tavallaan siis. Pääasia on, että kasvin silloin tällöin "unohtaa" mahdollisimman vähälle hoidolle, jotta sille tulisi tarve kukkia.


PS. Luin äsken ensimmäistä kertaa elämässäni "oikeita" hoito-ohjeita marraskuunkaktukselle... Niiden mukaan kasvupaikka ei saisi olla vetoisa eikä kasvia käännellä kukinnan aikana. Omat kaktukseni ovat parvekkeen oven vieressä (ja ovi auki vähintään tunnin verran päivässä talvisinkin) ja todellakin kääntelen niitä surutta, kun haluan nähdä kukat. Eivät nuo siitä ole nokkiinsa ottaneet, mutta parempi varmaan olla kertomatta niille, mitä viralliset suositukset sanovat... ;)

Yrittänyttä ei laiteta!

Mun vaasiin siirretty perhoskämmekkä näyttää aika surkealta... Olin sitten kuitenkin liian kovakourainen, ja juuret ottivat turhan paljon osumaa. Elvytys on ollut käynnissä jo viikon päivät, mutta toistaiseksi muutosta parempaan päin ei ole ollut havaittavissa. :(

Orkidea-raasun kohtaloa surkutellessani törmäsin Pinterestissä ohjeeseen, jolla voisi kokeilla lisätä perhoskämmeköitä kukkavanan pätkistä. Liian hyvää ollakseen totta? Enpä tiedä, mutta ohje lähti kokeiluun just nyt!

Perhoskämmekän lisäksi puuhaan tarvitaan rahkasammalta (jos keräät itse metsästä, muista maanomistajan lupa!), teräase ja sopiva purkki, tässä tapauksessa keittiön roskiksesta dyykattu viinirypälerasia. Ja no, enpä menisi vannomaan tuosta sammaleesta, että se on oikeaa lajia, metsässä kun on vähän heikosti nimilappuja sammalmättäissä...

Nypi sammaleen joukosta suurimmat roskat pois ja ala latoa niitä rasiaan. (Reiällinen rasia kannattaa vuorata esim. talouspaperilla, ettei kaikki pienempi aines ole hetken päästä pöydällä.) Tässä vaiheessa on hyvä myös miettiä vastausta vääjäämättömään kysymykseen: "Mitä helvettiä sä oikein teet?!?" :'D

Kun rasia on ääriään myöten täynnä sammalta, kostuta "patja" kunnolla. Suihkupullo ei ehkä sittenkään ollut se fiksuin vaihtoehto tähän, sillä sammal imee vettä yllättävän paljon... Aika kauan sai siis ruiskia, että myös pohjimmaiset sammaleet olivat kunnolla kosteita.

Leikkaa kukkavana poikki ja pätki se niin, että jokaiseen jää ainakin yksi "solmukohta" - eli siis tuo vaalea kohta, jossa on joskus ehkä ollut kukka.

Kaiva maustehyllystä salainen ase nimeltä kaneli.

Kaneli toimii juurrutushormonina ja ehkäisee sieni- ja bakteeritauteja kasveilla. Dippaa siis kaikki leikkuupinnat kaneliin - ja tupsuttele varmuuden vuoksi myös siihen tynkään, joka jäi kasviin - ja laita pätkät makaamaan sammalpedille.

Lopuksi koko komeus laitetaan läpinäkyvään muovipussiin, jotta ilmankosteus pysyisi mahdollisimman suurena, ja laitetaan jonnekin, missä on tarjolla paljon valoa muttei kuitenkaan suoraa paahdetta. Ei muuten ihan helppo tehtävä huoneessa, jonka ikkuna on etelään päin... No, luulen löytäneeni sopivan nurkan, joten nyt sitten vain odotellaan.

Sammaleen kosteustilanne olisi hyvä tarkistaa vaikka päivittäin, sillä jos systeemi pääsee kuivumaan, peli on pelattu saman tien. Ja muutenkaan tämä ei ole kaikkein hätäisimmän ihmisen hommaa, sillä kasvuunlähtöön voi kulua kuukausia - jos sitä edes tapahtuu. Aika näyttää...

Rönsyliljan kevätsiivous

Mun rönsylilja oli jo pitkään näyttänyt aivan kamalalta, koska olen aina ollut vähän laiska nyppimään kuivia lehtiä pois... Kun sitten päätin tehdä rönsyliljasta maaliskuun kuukauden kasvin, totesin, että nyt on kyllä pakko jo siivota tuo rontti vähän edustavampaan kuntoon. :D

Olen kerran aiemmin vaihtanut tämän toiseen purkkiin, ja silloin tarvitsin avukseni vasaraa... Päätin yrittää päästä tällä kertaa helpommalla (enkä todellakaan halunnut taas joutua hajottamaan ruukkua!), joten laitoin purkin vatiin ja kastelin yltä ja alta mahdollisimman hyvin - ja jätin likoamaan pariksi tunniksi, jotta paakku varmasti olisi oikein pehmeä ja lähtisi siis helposti pois.

Tunnen itseni ja sähläystaipumukseni sen verran hyvin, että päätin suosiolla uhrata yhden jätesäkin pöytää suojaamaan... Jospa tällä tavoin multaa ei päätyisi ihan niin paljon pöytäliinalle. ;)  Tässä vaiheessa myös revin irti suurimman osan kuivuneista lehdistä, jotta pyöriteltävänä olisi mahdollisimman vähän materiaalia.

Kaksi tuntia liotusta ja tässä tulos?!? Voi elämä. Multa on näköjään painunut tiiviimmäksi kuin osasin kuvitellakaan...

Edellisestä purkinvaihdosta oli jo sen verran paljon aikaa, että ylläolevan kuvan tilanne juurien suhteen näytti vähän huolestuttavalta - yleensä kun rönsylilja tekee oikein paksuja juuria purkin täydeltä. Päätin siis tavoistani poiketen riipiä koko paakun auki ja katsoa, mikä oikein on ongelmana. Menin sanattomaksi. Juuret olivat nyrkin kokoisena, jumalattoman tiiviinä klimppinä! Ei mikään ihmekään, että kasviparka näyttää surkealta, kun juuret puristavat toisiaan kasaan...

Ratkaisu ongelmaan oli varsin radikaali: puukko esiin ja kunnon viillot juuripaakkuun. Kun sitten istutin kaverin uuteen ruukkuun, väänsin paakkua mahdollisimman paljon auki, jotta uusilla juurilla olisi kunnolla tilaa kasvaa.

Lopuksi vähän esteettistä hienosäätöä, eli leikkasin kaikki kuivat lehdenkärjet pois. Ei mitenkään ehdottoman tarpeellinen toimenpide, mutta näyttää kivemmalta ja siistimmältä. :)

Ja lopuksi se mälsin työvaihe eli jälkien siivous... Voi kun joku tekisi tämän aina mun puolesta!

Kaikkinensa varsin työläs projekti, mutta oli se sen arvoista. Rönsylilja on taas siisti, ja nyt sillä on hyvät edellytykset jatkaa kasvuaan muutama vuosi. :)

PS. Näin viikon verran tuon operaation jälkeen voisin vaikka vannoa, että lehdet ovat tanakammat ja värit vahvemmat kuin ennen... Ilmeisesti kasvikin siis arvosti tätä kaikkea, vaikka jouduinkin olemaan aika väkivaltainen!

Kello viiden tee?

Naistenpäivän kunniaksi päätin askarrella itselleni jotain kivaa. Kaapissa lojui tyhjänpanttina lasinen teepannu, kirjolehti tekee poikasia kuin viimeistä päivää... Jep, tärkeimmät tykötarpeet kasassa, eikun hommiin!

Tarvikkeet:

• multaa (ylläri)
• kasveja, joista voit ottaa pistokkaita
• lasinen tee- tai kahvipannu
• terävä veitsi
• koristetta mullan pinnalle (mulla koristesoraa ja simpukankuoria)

Vaihe 1: Ota kasveistasi sellainen määrä pistokkaita, jonka oletat mahtuvan kivasti pannun sisälle. Veitsi on tässä hommassa saksia parempi, sillä se ei lyttää leikkuupinnan solukkoa.

Vaihe 2: Pese pannu huolella kaikesta siitä pölystä sun muusta epämääräisyydestä, mitä siihen on vuosien saatossa kertynyt. Fiksumpi olisi ehkä aloittanut tästä, mutta mitäs pienistä...

Vaihe 3: Ujuta mahdollisimman siististi pannun pohjalle kerros multaa ja tiivistä kevyesti. Kuivan paikan kasvit eivät tarvitse paksua kasvualustaa, joten ihan oikeasti muutama sentti riittää... Kostuta multa varovasti esim. suihkupullolla, ei missään nimessä litimäräksi!

Vaihe 4: Istuta pistokkaat pannun sisälle, apuna voit käyttää esim. tukikeppiä tms. sopivaa tikkua. Varoitus! Tämä vaihe saattaa aiheuttaa runsasta kiroilua, joten mahdolliset lapset kannattaa pitää kuuloetäisyyden ulkopuolella...

Vaihe 5: Koristele mullan pinta siistiksi. Tähän voi käyttää erilaisia ruukkukatteita, pieniä kiviä, you name it. (Kiroiluvaara jatkuu edelleen, eli pidä lapset edelleen piilossa.)

Vaihe 6: Ihaile aikaansaannostasi ja sijoita se kunniapaikalle keskelle keittiön pöytää.

Jatkossa ajattelin hoitaa tuota lähinnä ruuttaamalla silloin tällöin pari suihkausta suihkupullolla tuonne sisään. Nuo kasvit eivät paljoa vettä kaipaa, enkä oikein haluaisi mädättää söpöä "aavikkomaisemaani"...

Kuukauden kasvi: rönsylilja

Rönsylilja (Chlorophytum) kuuluu yleisimpien huonekasvien joukkoon, eikä syyttä; se on helppohoitoinen, menestyy monenlaisissa valo-olosuhteissa (joskaan ei suorassa paahteessa) ja kasvaa nopeasti näyttäväksi. Lisäksi se puhdistaa ilmaa hyvin tehokkaasti, joten rönsyliljan omistamiselle on muitakin perusteita kuin kasvihöperyys... ;)

Tällaiseksi puskaksi kasvaa rönsylilja, joka nököttää vetoisalla itäikkunalla ja saa vettä pienen tilkan lähinnä joskus ja jouluna, ja lannoitetta vielä harvemmin...

Kotiseudullaan Etelä-Afrikassa rönsylilja kasvaa metsien aluskasvina ja valtaa hitaasti alaa rönsyillään. Rönsyt tulevat pitkän, alaspäin taipuvan varren päähän, jossa voi olla myös pieniä valkoisia kukkia. Oma rönsyliljani päätyi kuvaan hyvin harvinaisena hetkenä: siinä ei ole ensimmäistäkään rönsyä, vaikka yleensä niitä on 3-4 kerrallaan - siitä huolimatta, että lykkään niitä jatkuvasti kavereille ja sukulaisille, ja osan olen jopa ihan myynyt muille kasviharrastajille. Tämä kaveri haluaa lisääntyä ihan tosissaan!

Rönsylilja tunnetaan muuten myös nimellä isännän harha-askel (ja muutamilla muilla vastaavansuuntaisilla nimillä); sanotaan, että rönsyjen määrästä voi laskea isännän syrjähyppyjen määrän. Pitäisiköhän siis huolestua...?

Haasteena kääpiöesikko

Koulun käytävällä oli myynnissä kääpiöesikoita hintaan 1 €/kpl. Pakkohan sellainen oli ostaa - varsinkin, kun olin itse koulimassa niitä syksyllä. Värin valinta vain oli julmetun vaikeaa... Liian kivoja värejä!

Koko kevättalven olen lukenut ja kuullut joka puolelta, kuinka esikko on niin hankala pitää hengissä, joten minähän päätin, että hyväksyn haasteen! :D  Hetken pähkäiltyäni totesin lasitetun parvekkeen olevan suorastaan täydellinen paikka: paljon valoa ja vain muutama plusaste. Vielä kun muistaisi tarkistaa kastelutarpeen riittävän usein, parvekkeelle on aina liian helppoa unohtaa kaikki...

Kaveri on nököttänyt tuolla parvekkeen pöydällä nyt viikon verran, ja varsin terhakalta se näyttää edelleen. Juurelta tunkee nuppua ihan solkenaan ja jo avautuneetkin kukat näyttävät kestävän oikein hyvin, joten eiköhän tästä saada nauttia vielä kauan. :)  Mikäli hajamielinen kastelija ei koidu esikon turmioksi, se pääsee keväällä mökille kukkapenkkiin - ja sitten saankin jännätä, selviääkö se seuraavasta talvesta vai ei. Pidetään siis peukkuja!

Kiinanruusun leikkaus

Vihdoinkin alkaa olla sen verran valoa, että uskalsin tarttua vuoden rasittavimpaan hommaan: kiinanruusun leikkaamiseen. Se kasvaa ihan järjetöntä vauhtia! Aivan sama, kuinka paljon siitä vuosittain leikkaa, lähtötilanne on silti aina tämä:

Aiemmin olen napsinut oksia enemmän tai vähemmän varovasti - eli siis jättänyt jonkun sentin edellisen vuoden kasvuakin - mutta tällä kertaa päätin, että nyt parturoidaan oikein kunnolla. Niinpä armoa ei pyydetty eikä annettu, ja kymmenisen minuuttia myöhemmin jäljellä oli aika surkean näköinen raasku...

Aika moneen oksaan ei jäänyt yhtä ainoaa lehteä, mutta en epäile hetkeäkään, etteikö tämä olisi ensi keväänä taas aivan valtava puska. Nyt vain jännitän sitä, mitä näin raju leikkaus teki arvon diivan kukintahaluille; se on ollut viime vuosina vähän laiska kukkimaan, joten arvelin kunnon potkun persuksiin olevan paikallaan.

Lattialle päätyneiden oksien määrä oli kyllä jälleen hirvittävä... Tällä kertaa päätin olla kiikuttamatta niitä kaikkia kompostiin. Poistin lehtiä, lyhensin varsia ja lykkäsin maljakkoon:

En ihan vieläkään löytänyt sisäistä floristiani, mutta tarkoituksena olikin vain saada pätkät veteen. Tarkoituksena olisi, että edes osa oksista kasvattaisi juuret ja voisin lähettää ne maailmalle uusiin koteihin. :)  (Paha vain, että jostain mystisestä syystä en vain saa pidettyä kiinanruusun pistokkaita hengissä... Tuostakin kimpusta suurin osa lurpattaa jo nyt.)

Kuukauden kasvi: pitkälehtiviikuna

Pitkälehtiviikuna (Ficus binnejidkii) kuuluu sarjaan "liki idioottivarmat kasvit". Omani on kokenut niin kuivuuden kuin märkyydenkin, tukalan kuuman helteen ja talvisen viiman ja päälle päätteeksi vielä kämpän pimeimmän nurkankin. Eihän se niin tuuhea ole mitä se voisi olla, mutta kaikesta tästä huolimatta se on yhä elossa ja jaksaa vääntää uusia lehtiä jopa keskellä talvea. :D

Mun viikuna näytti yksinäiseltä, joten "Kung-fu Panda" saa pitää sille seuraa... :'D

Pitkälehtiviikuna on pieni puu, joka viihtyy parhaiten runsaassa hajavalossa - ei siis suorassa paahteessa, mutta ei myöskään siellä pimeässä nurkassa, jossa ylläolevan kuvan reppana joutui pari vuotta viettämään. Vettä se ei tarvitse mitenkään valtavasti, kunhan nyt kastelee edes vähän useammin kuin kaktuksia... Kapealehtisille kasveille tyypillisesti pitkälehtiviikunan lehtien kärjet kuivuvat herkästi etenkin talvisaikaan. Se ei kuitenkaan ole vaarallista eikä juurikaan haittaa kasvin elämää, kunhan sillä vain on riittävän hyvät olot tehdä uuttakin kasvua.

Pitkälehtiviikunaa näkee useimmiten julkisten tilojen kasvina, ja niihin se sopiikin oikein komeasti; hyvissä oloissa (ja riittävän tilavassa ruukussa) pitkälehtiviikuna voi kasvaa jopa viiden metrin korkuiseksi! No, harva tila on tarpeeksi suuri siihen, mutta onneksi hätä ei ole tämän näköinen. Kuten valtaosa muistakin huonekasveina viihtyvistä viikunoista, myös pitkälehtiviikunan voi napsaista poikki, jos se uhkaa kasvaa liian suureksi. Muutoinkin sen oksia kannattaa silloin tällöin typistellä, jolloin oksat lähtevät haarautumaan ja kasvista tulee tuuheampi.

Ja kyllä, tätäkin kasvia voi lisätä niistä irtileikatuista pätkistä... ;)

Kaktusvauvojen koulintaa

Viime kesänä yksi marraskuunkaktuksistani päätti yllättää ja pullauttaa hedelmän. Pakkohan se oli kokeilla, mitä siemenistä tulisi, joten rutistin ne ulos ja pistin multaan. No, tokihan ne kaikki jäivät samaan kasaan, mutta itivät ja kasvoivat siitä huolimatta paremmin kuin oletin. Hiukan reilun puolen vuoden kuluttua kylvöstä tilanne näytti tältä:

Tänään päätin, että pienokaisten on aika itsenäistyä. Kaivoin siis koulimisvälineet esiin, eli kasan pikkupurkkeja (ja kertakäyttömukeja vielä varalle), multaa - ja hammastikun. :D  Niin, ja tietty koko pöytä piti päällystää sanomalehdellä, koska multa ja valkoinen pöytäliina on aika julmetun huono yhdistelmä...

Sitten vain täyttelemään purkkeja. Totesin pääseväni helpommalla, jos kastelen pintamullankin saman tien...

Kaktusten koukkiminen erilleen tiiviistä ryppäästä on muuten helvetillistä puuhaa... Paakku on tiivis, ja kuitenkin yksittäisen taimen juuret ovat julmetun pienet ja hennot. Onneksi olin kerrankin kaukaa viisas ja kastelin purkin puolisen tuntia ennen koulimisoperaatiota. (Ja näin sivumennen sanoen muuten, hammastikku on ihan huippu koulimishommissa!)

Ai ette usko vai, että puoli vuotta vanhan kaktuksen juuret ovat surkeat? No tässäpä havainnollistava kuva hammastikun kera:

Hammastikun kanssa on myös näppärää tehdä "reikä" multaan pikkutainta varten sekä tiivistää multa varovasti sen ympäriltä. Tai no, näppärää ja näppärää, mutta ainakin hiukan helpompaa.

Yksi vauva näyttää surkean pieneltä ja yksinäiseltä, vaikka purkkikaan ei ole suuren suuri, joten päätin laittaa (noin) viisi pikkuista per purkki. Kaktus on kuitenkin varsin hidaskasvuinen kasvi, joten tällä tavalla purkki ei näytä onnettoman tyhjältä seuraavaa kymmentä vuotta...

Purkkeja tuli lopulta seitsemän kappaletta. "Ehkä" täytyy jaella niitä hiukan kavereillekin, jos vaikka nämä sattuisivat joskus kasvamaan isoksi. :D  Seuraavaksi pitääkin sitten jännätä, millaisina nämä sitten joskus tulevaisuudessa kukkivat. Mulla ei nimittäin ole mitään aavistusta siitä, kuka on näiden pienokaisten isä...

Kastelu - aina yhtä hankalaa!

Helposti ajatellaan, että kastelu on kasvin hoidossa se helpoin osa-alue. Mieli muuttuu yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun kasvi toisensa jälkeen heittää henkensä kasteluvirheiden takia; aina tuntuu olevan joko liikaa tai liian vähän vettä, koskaan ei ole hyvä!

Mistä sen sitten tietää, mikä on sopiva määrä vettä ja kuinka usein? Jos asiaa kysyy äitini kaltaiselta ihmiseltä, vastaus on: "Sopivasti." Ei kuulosta kovin hyödylliseltä, mutta toisaalta yleispäteviä ohjeita on todella vaikea antaa. Yhdelle säännöllinen kastelu tarkoittaa desiä joka päivä, toiselle puoli desiä joka toinen viikko. Lisäksi vaikuttaa paikan valoisuus ja huoneen lämpötila - eli oikeastaan mitkään ohjeet eivät päde aina ja kaikkialla.

Yleisintä kuitenkin on, että kastellaan liikaa. Jatkuva märkyys ei ole hyväksi millekään kasville, ja hiukan pitkäksi venahtaneesta kuivuudesta toipuminen on kasville kuitenkin helpompaa kuin palaaminen elävien kirjoihin hukkumiskuoleman partaalta. Itse asiassa liki kaikille kasveille toimii ohje: pintamullan tulee kuivahtaa kastelujen välillä. (Toki poikkeuksia löytyy, joten kannattaa aina varmistaa jostain tarkemmat hoito-ohjeet erikseen.) Eli jos et ole varma, tarvitseeko kasvisi vettä vai ei, työnnä etusormi multaan ja kokeile.

Kastelijoita on karkeasti jaoteltuna kahta koulukuntaa: niitä, jotka kastelevat päältä päin (=suoraan multaan), ja niitä, jotka mieluiten lorauttavat sopivan vesimäärän aluslautaselle. Itse kuulun jälkimmäiseen kastiin - lähinnä siksi, että päältä kastellessa annoin aina liikaa vettä, jolloin mullan läpi hulahtava vesi tulvi pöydälle...

Jotain arviota kasvin vedentarpeesta voi tehdä myös ulkonäön perusteella. Mitä paksumpi ja nahkeampi lehti, sitä paremmin kasvi kestää kuivuutta - ja vastaavasti märkyys on tällaisille kasveille aina huono juttu. Tasaisempaa kosteutta kaipaavilla lehdet ovat usein hyvinkin ohuita, ja näille kavereille sitten taas jatkuva kuivuus on takuuvarma tappaja.

Tältä näyttää kiinanruusu, joka jälleen kerran protestoi vedenpuutettaan. (Ai minäkö unohtaisin kastelun?) Kun kasvi ei saa vettä, sen solukoiden nestejännitys vähenee, minkä me puolestaan voimme havaita lehtien lurpahtamisena. Toisaalta pitää muistaa, että liikakastelu oirehtii samoin - muista siis tarkistaa mullan tilanne, ennen kuin kippaat lisää vettä!

Entäs sitten orkideat? Perhoskämmekkää* on kehuttu helpoksi (eikä täysin syyttä!), mutta silti varsin moni saa ne tapettua - aivan oikein, liikakastelulla. Vaikka kyseessä onkin alkuperältään sademetsien asukki, se ei kuitenkaan ole vesikasvi... Sopiva kasteluväli perhoselle on yleensä n. 1-2 viikon välein, mutta pidempikään tauko silloin tällöin ei ole vaarallista.

Perhoskämmekän kastelutarpeen näkee varsin näppärästi sen juurista. Kun juuret alkavat muuttua harmahtaviksi ja ryppyisiksi, on kastelun aika.

Orkideoille suositellaan usein upotuskastelua, eli vaikka pesualtaaseen reilusti vettä ja rehu sinne joksikin aikaa. On tosin muistettava pitää huoli siitä, ettei lehtihankoihin jää vettä. Jokaisessa kasvissa on suunnitteluvirheensä; perhoskämmekässä ongelma on siinä, että lehtihankoihin jäävä vesi voi vahingoittaa kasvia ja jopa mädättää kasvupisteen.

Monet sanovat, että sopiva aika perhosen uppokastelulle on n. 15 minuuttia. Itse pidän sitä uimassa aika satunnaisia aikoja puolesta tunnista kahdeksaan tuntiin, eikä sillä ainakaan vielä ole ollut asiaan nokan koputtamista.

Avojuurisen perhosen kastelu toimii samalla periaatteella. Vaihtoehtoisesti sen juuria voi sumutella suhkupullolla, mutta koska olen laiska, niin...

*Itselläni on omakohtaista kokemusta vain perhoskämmekästä. Muiden orkideojen kastelu- ja hoito-ohjeita kannattaa kysellä esimerkiksi Suomen Orkideayhdistykseltä.