Tämä on ainoa paavalinkukkani, jonka olen saanut elämään yli 2 vuotta... Taikasana on melko varmasti suojaruukun pohjalle laitetut "korokkeet", joiden ansiosta vesi ei vaan voi jäädä seisomaan juurille.
Luonnossa paavalinkukkia tavataan Itä-Afrikan rannikkoseutujen vuoristometsissä aluskasvina. Tästä voidaan siis päätellä niiden tarvitsevan lähinnä lämpöä, melko kosteaa ilmaa sekä osittaista varjoa; itse asiassa joidenkin lajikkeiden valontarve on niin vähäinen, että ne menestyvät oikeinkin hyvin jopa asunnon pohjoispuolella. Lämpökään ei yleensä ole huoneolosuhteissa ongelma, ja oman kokemukseni mukaan sanoisin, että normaali huonekosteus on yleensä ihan riittävä. Mikäli haluaa varmistaa riittävän ilmankosteuden, voi kasvin läheisyyteen asettaa vesiastian (esim. syvä lautanen) tai suihkuttaa sitä varovasti muutaman päivän välein. Kovin kylmää vettä on syytä välttää, sillä se voi aiheuttaa rumia laikkuja lehtiin.
Voisi helposti kuvitella, että sademetsäoloista peräisin oleva kasvi tarvitsisi runsasta kastelua, vaan eipä se aivan niin ole. Paavalinkukan juuret ovat melko hennot, joten se sietää märkyyttä todella huonosti - joskaan rutikuivaksi päästäminenkään ei ole hyvä juttu. Tavoitteena on siis suht tasainen kosteus. Monesti suositellaan paavalinkukkien kastelua altapäin, jotteivat lehdet vahingoittuisi, mutta eipä päältäpäin kastelukaan kasvia tapa.
Paavalinkukkia on helppo lisätä lehtipistokkaista: lehti irti emokasvista ja lehden alareunaan asti kosteaan multaan, se siitä. Lehti itse ei tule olemaan osa uutta kasvia, vaan aivan sen tyveen alkaa kasvaa pikkiriikkisiä lehtiä. Nämä taimet voi varovasti irrottaa lehdestä ja käyttää samaa lehteä lisäykseen useammankin kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti